Mitä jos suurin turva löytyykin sisältäsi?

Keväisenä päivänä kahdeksan vuotta sitten istuin silloisen kotini sohvalla ja tuijotin seinää. Sisälläni oli jo pitkään jyllännyt ajatus siitä, että jokin elämässäni on muututtava. Olin tullut tietoiseksi siitä, että pelkäsin jotain, mitä en osannut nimetä. Ahdistus painoi rintani päällä ja sai hartiani nousemaan korviini, palleani ja lantioni tuntuivat kireiltä. Tuntui kuin jokin epämiellyttävä olisi seurannut minua ja yrittäisin paeta sitä kaikin keinoin. Elämässä oli silloin myös arjen haasteita, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin, että kyse oli enemmän tunteesta kuin siitä, mitä tapahtui.

Siinä istuessani aloin ajatella, että elämässä voi tapahtua mitä vain, ja tapahtuukin, täysin lupaa kysymättä. Mutta jos voisin tuntea sisäistä turvaa, olisin aina turvassa. Mitä jos pystyisinkin tuntemaan turvaa silloin, kun kohtaan menetystä, sairautta, suuria muutoksia tai arjen pieniä haasteita? Mitä jos olisinkin itseni puolella ja suurin turva olisi sisälläni? Entä jos se ei olisikaan olosuhteissa, joiden armoilla tulen jollain tasolla aina olemaan?

Ja niin alkoi matkani kohti uutta tavoitettani: sisäisen rauhan ja turvan kokemusta. Mielikuvassani se oli vanha nainen, jolla oli harmaat pitkät hiukset ja lempeä katse. Hän istui paikallaan ja katsoi kaikkia maailman kipuja, mutta tunsi turvaa, armoa ja rakkautta.

Aluksi oli kohdattava kaikki se pelko, suru, terve syyllisyys, häpeä ja omat kypsymättömät tekoni. Kaikki se, mikä oli haudattu pinnan alle ja mitä olin väistellyt kauan ja taitavasti. Itkin valtavasti. En ollut itkenyt enää vuosiin kunnolla. Itku puhdisti ja auttoi tuntemaan tuntematta jääneen. Sivuhuomautuksena on sanottava, että minä nautin itkemisestä. Se on kuin raikas vuoripuro, joka puhdistaa. Nykyään haluan ja uskallan tuntea sekä itkeä.

Opettelin antamaan anteeksi itselleni ja muille. Opettelin olemaan totta ensin itselleni ja sitten muille. Puhuin paljon itsekseni ja ystävilleni ja aloin tulla näkyväksi myös sen osani kanssa, jota olin piilottanut. Uskalsin vihdoin olla herkkä, tarvitseva, keskeneräinen ja virheitä tekevä. Uskalsin tukeutua myös muihin. Ja ehkä juuri se, että vihdoin turvauduin myös muihin, auttoi minua löytämään turvaa itsestäni.

Opin olemaan turvassa omien tunteideni kanssa, antaen niiden virrata minussa koko voimallaan. Tärkeintä on ollut kuitenkin se, että olen oppinut päästämään niistä irti. Ehkä mekaniikka toimii niin, että kun uskallan antaa tunteen virrata koko voimallaan, niiden voima kuluttaa itsensä loppuun, eikä minun tarvitse edes yrittää päästä irti. En vain takerru ja tee niistä identiteettiäni.

Kehossa turva on tunne, jossa keho ei ole jatkuvassa taistele-pakene-lamaannu-tilassa. Se on hermoston tila. Aloin tehdä töitä hermostoni kanssa ja kun taistele-pakene-tila alkoi helpottaa, minua väsytti. Olen aina ollut todella energinen ja tuo väsymys ja halu levätä tuntuivat pitkään kuin sairaudelta. Siltä, etten ollut oma itseni. Se kuitenkin kuuluu prosessiin, kun hermosto alkaa rauhoittua. Aloin vihdoin palautua ja parantua.

Opin asettamaan omat rajani. Ne rajat eivät ole toisia varten, vaan ihmistä itseään varten. Kuten myös itsestä huolehtiminen. Siksi opettelin uusia tapoja.

Oletko ajatellut, että riittävä uni, syöminen silloin, kun on nälkä, vessassa käyminen silloin, kun sille on tarve, tai lepääminen silloin, kun on väsynyt, ovat viestejä itsellesi: “Minä rakastan sinua ja olen sinun puolellasi.” On myös opeteltava olemaan itsensä puolella silloin, kun epäonnistuu jossain. Joka tapauksessa epäonnistumme tai teemme virheitä päivittäin. Jos sen lisäksi vielä hylkäämme itsemme siinä hetkessä ja käymme tuhoisaa sisäistä dialogia, miten luulet sen parantavan tilannetta?

Kun olin neljä–viisi vuotta tehnyt itseni kanssa tätä työtä, löysin Human Designin. Toivoisin, että olisin löytänyt sen aiemmin, sillä se olisi helpottanut matkaani suuresti. Sain vihdoin käyttöohjeet järjestelmääni. Se muutti suhtautumistani itseeni, muihin ja maailmaan. Aloin ymmärtää minussa olevia mekanismeja ja ohjelmointeja sekä sitä, miksi toimin niin kuin toimin. Aloin ymmärtää itseäni selkeämmin ja se auttoi minua hyväksymään yhä syvemmin sen, kuka olen. Se toi minuun lisää rauhaa ja turvaa olla minä. Sen avulla opin luottamaan siihen, että teen itselleni oikeita päätöksiä enkä enää hylkää itseäni.

Sisäinen turva tai rauhan kokemus ei synny hetkessä. Sitä rakennetaan, harjoitellaan, epäonnistutaan ja otetaan uusiksi, kunnes siitä syntyy vallitseva tila. Ja silti se hakee aina tasapainoa, mutta sitä alkaa huomata, että sisällä on kohta, joka ei missään olosuhteissa muutu. Edelleen kadotan välillä sisäisen turvani ja haluan kaksin käsin tarrautua johonkin ulkoiseen turvaan, mutta löydän aina takaisin. Siksi noina hetkinä en enää koe sellaista pelkoa tai ahdistusta kuin ennen tunsin. Kiitän itseäni ja sitä, joka elämää kannattelee, että uskalsin tehdä tuon matkan, joka minun tarvitsi tehdä ja jota edelleen teen.

Sisäinen turva rakentuu sisältä päin, kuinka ollakaan. Se ei ole riippuvainen ihmissuhteista, olosuhteista tai toisten hyväksynnästä. Sen kokeminen muuttaa kokemuksen elämästä, koska tiedät pärjääväsi minkä tahansa kokemuksen tai tunteen keskellä. Enkä yhtään halua vähätellä ulkoisen turvan roolia elämässämme. Se on myös tärkeää. Ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.

Ajatuksissani matkaan välillä tulevaisuuteen, sinne, missä olen jo vanha viisas nainen. Ajattelen, kuinka suuri turva on sisälläni ja kuinka se tuo turvaa kaikille, jotka ovat vieressäni.

Mieti, jos jokainen maailmassa tuntisi sisäistä turvaa. Miltä luulisit maailman silloin näyttävän?

Jos teet samaa matkaa, jota minä teen, suosittelen sydämeni pohjasta Human Design -tulkintaa. Sisäinen turva ei tarkoita sitä, ettei mikään enää satuta, vaan sitä, ettet enää hajoa.

Näen sinut, Maija