Meidän pitäisi puhua

Yli kymmenen vuotta sitten aina, kun joku aloitti keskustelun sanoilla "Meidän pitäisi puhua" tai "Voidaanko jutella", kieleni puutui ja kurkkuani kuristi. En ollut huomannut, että tuo lause laukaisi aina saman reaktion minussa, kunnes eräänä päivänä töissä ystäväni aloitti keskustelun noilla sanoilla. Siinä hetkessä havahduin huomaamaan, että kieleni puutui ja tuntui kun joku olisi kuristanut minua.

"Miksi reagoin näin?" kysyin itseltäni. Tiesin, että tuo ystäväni kysymys oli täysin neutraali ja liittyi todennäköisesti johonkin käytännön työasiaan. Vastasin, että tottakai, piilottaen tuon tunteen, joka minussa heräsi. En enää pysty muistamaan mistä tuolloin keskustelimme, mutta sen muistan, ettei kyseessä ollut mikään suuri, tärkeä tai edes henkilökohtainen keskustelu.

Tämän keskustelun jälkeen aloin tarkkailla itseäni, missä kaikissa tilanteissa kehoni reagoi samalla tavalla. Ja se tapahtui aina ja vain silloin, kun joku aloitti keskustelun "Voidaanko jutella" tai "Meidän pitäisi puhua". Kunnes muistin, että jo vuosia aiemmin poikaystäväni jätti minut ja keskustelu alkoi juuri noilla sanoilla "meidän pitäisi puhua". Tuossa tilanteessa jäin sanattomaksi, en osannut sanoa mitään, kieleni puutui ja kurkkua kuristi. Se tilanne romahdutti sen hetkisen maailmani, toki vain hetkeksi.

Tästä oli tallentunut hermostooni viesti, että tällainen keskustelun aloitus on vaarallinen ja tulen hylätyksi. Vaikka tuosta keskustelusta oli tässä vaiheessa jo vuosia, se oli tallentunut syvälle minuun. En muistanut koko asiaa, en oikeastaan muistanut edes nuoruuden poikaystävääni, mutta hermostoni muisti millaisia seurauksia tuolla keskustelun aloituksella oli elämässäni ollut.

Ymmärsin toki, ettei jokainen keskustelu joka alkaa noilla sanoilla johda siihen, että minut hylätään, mutta hermostoni ei sitä tiennyt. Se koki tuon tilanteen aina uudelleen ja uudelleen, kun joku tietämättään aloitti keskustelun noilla samoilla sanoilla.

Kun tulin tietoiseksi tästä reaktiosta aloin tarkkailla sitä ja ihmettelin sitä myös ystävilleni ääneen. Reaktioni alkoi pikku hiljaa hävitä. Ei välittömästi, vaan ajan kanssa kun tarpeeksi usein todistin sille, ettei tämä lause tarkoita hylkäämistä, eikä sitä tarvitse pelätä. Hermostoni löysi uudet reitit ja purki tämän uskomuksen minussa -toki minun aktiivisella avustuksellani.

Muistan selvästi myös hetken, tuossa samaisessa työpaikassa, kun huomasin, ettei kehoni enää reagoi lauseeseen millään tavalla. Vapauttavaa!

Meidän hermosto ja traumat eivät tiedä mikä on totta tässä hetkessä ja mikä ei. Ne reagoivat muistoihin tai kokemuksiin.

Kannamme mukanamme paljon muistoja ja kokemuksia, suurinta osaa niistä täysin itseltämme salassa, alitajunnassamme. Nämä jäljet ovat kuin ohjelmointeja meissä. Ne näkyvät käyttäytymisessämme, peloissamme, reaktioissamme jne.

Kuinka paljon tällaiset asiat saavat meidät pelkäämään turhaan, välttelemään asioita, tapahtumia, ihmisiä tai paikkoja. Meissä tapahtuvat reaktiot jäävät meiltä helposti huomaamatta ja rajoittavat elämäämme. Varmaa kuitenkin on, että meistä jokainen kantaa niitä mukanaan jonkin verran.

Näiden uskomusten purkaminen ja uudelleen ohjelmointi vapauttaa meidät sellaisista uskomuksista, joita meidän on turha kantaa mukanamme. Aina kun tulemme tietoiseksi jostain meissä olevasta uskomuksesta tai reaktiosta, voimme parantaa sen itsessämme. Joskus pelkkä asian huomaaminen korjaa asian, toisinaan joudumme suostuttelemaan syviä uskomuksiamme ja reaktioitamme kauemmin, jotta ne hellittävät otteensa. Mihin meillä lopulta on kiire?

Omien uskomusten ja reaktioiden purkamista ei voi pakottaa. Silloin kun tulemme jostain sellaisesta tietoiseksi, kannattaa niille antaa muutama ajatus ja kysyä itseltään, olisiko aika vapautua tästä uskomuksesta.

Rakkaudella,

Maija